Valo yössä

Yritän pitää blogia elossa, vaikka syysmasennus näyttääkin syöneen suurimman osan kirjoittajista, ja tuo tullesaan synkkiä aiheita niille, jotka vielä jaksavat kirjoittaa. _________________________________________________________
”Sammutatko valon?” Tapio pyytää hiljaa huoneen toiselta puolelta.

”Itsepäs jätit päälle”, tuhahdan välinpitämättömästi. Osaisin kyllä nukkua valot päällä.

”Äiti peitteli mut jo…”, hän inahtaa tietäen, että hävisi tämän erän jo.

Ole kiltti hänelle, mietin. Hän ei tiedä kuinka väsynyt olet! Hän on vasta viisivuotias lapsi.

”Ihan sama”, tiuskaisen takaisin. Samassa kuulen kuinka peitto alkaa rapista pojan kaivautuessa ulos tiukasta kääreestä, jotta pääsisi sammuttamaan valot.

”Anna mä”, huokaan ja pomppaan nopeasti ylös vuoteesta harppoen valokatkaisimelle sammuttamaan valot.

”Kiitos.” Tapio niiskuttaa. Hymyilen itsekseni pimeässä ennen kuin pujottelen takaisin petiin.

”Mirja on taas myöhässä”, opettaja raakkuu, kun hiivin luokkaan.

”Nukuin pommiin”, vastaan kohauttaen olkapäitäni ja istuudun paikalleni.

”Jos ei jaksa herätä aamulla, täytyy mennä aiemmin nukkumaan”, opettaja toteaa ylimielisen pehmeällä äänellä. Näen taakse asti kuinka hänen toinen kulmansa on vienosti ja koholla ja haistan kalliin parfyymin.

Kunnioita häntä, hän on opettajasi, hoen itselleni.

”Menin ihan ajoissa nukkumaan”, totean nöyrästi. Hän kallistaa päätään katsoessaan minuun ja lausuu selvästi seuraavat sanansa:

”Ei riitä.”

Hän ei tiedä kuinka kovasti yrität, vakuutan mielessäni vääntäen kasvoilleni ilmeen, joka kaukaa katsottuna saattaisi muistuttaa hyvin rumaa hymyä.

”Millainen päivä oli?” äiti kysyy olohuoneesta, kun kävelen sisään.

”Paska”, totean kylmästi. Nyt ei vaan jaksa jutella.

”Toisitko äidille vähän kahvia? Tapiolla ois joku peli jota se haluis sun kanssa pelata…” hän vielä jatkaa.

”En mä jaksa nyt”, ilmoitan kärsivällisesti yrittäen kuulostaa edes hivenen ystävälliseltä, mutta sen sijaan suustani pääsee vain uupunut tuhahdus.

”Voisit säkin jotain tehdä, mä olen kans ollut töissä, tiskannut, laittanut ruokaa…”

Anna hänen olla. Hän ei tiedä kuinka suuren roskakasan läpi kahlaat, kuinka paljon sään pieksämät vaatteet painavat.

”Minähän teen!” kiljun kiikuttaessani hänelle kahvikuppia, ja samaan hengenvetoon jatkan: ”Tapio missä se hemmetin peli on?” vaimentaen sanojani juuri oikeassa kohdassa. Ei hänen tarvitse vielä oppia kirosanoja, mietin kun suuntaan kohti yhteistä huonettamme.

”Tule jo pois sieltä!” Tiina rääkyy vessan oven takana.

”Mun pitää päästä suihkuun peseen hiukset, Miika on jo kohta täällä!”
Näen mielessäni Tiinan blondatun tukan ja meikatut kasvot. Jostain syystä isosikoni on kuin yö, jos minä olen päivä, tai ehkä sittenkin toisinpäin? En vastaa mitään, vaan toivon hänen lähtevän pois.

”Kuuletko pentu?” hän jatkaa kiljumista ja potkii ovea. ”Ajattelisit joskus muitakin!”

Et tiedäkään kuinka ajattelen, kukaan ei tiedä, kuiskaan sulkiessani peilikaapin. Vedän syvään henkeä, järjestän kasvoilleni rauhallisen ilmeen ja astun ulos.

Äitini peittelee Tapion hänen vielä selaillessaan Aku Ankkaa. Minä vaihdan omat lakanani puhtaisiin ja käperryn tuoksuvaan petiin odottamaan.

”Voisitko sä sammuttaa valon?” Tapio pyytää hiljaa.

”Toki”, vastaan empimättä ja nousen ripeästi etsien tieni valokatkaisimelle. ’Klik’ ja huone pimenee. Kävelen takaisin vuoteelleni ja istahdan reunalle. Hiljaa tartun patjan välissä olevaan pieneen kylmään esineeseen.


”Minä sammutin valon”, totean ja hymyilen viimeisen kerran maailmalle.

runoilua

Elämän filosofiaa

Riemukkaina me uteliaat
Yöt tunkevat, me ollaan
Ollaan

Eikä katsella enää, ei enää
Lintuja, vapaus voi tappaa liikaa

Aamut, torikulmien
syyssade

Muistilista

Älä revi älä raavi älä
unohda älä
nukahda älä
kuole älä revi älä raavi

R

evi

äl ä

Huominen(ko)

Ja
sittenkin

Kun olet kävellyt yhdeksänsataakusikymmentätuhattaseitsemän ja puoli
askelta luoteeseen

voi alkaa sataa

Nyt tekisin mieli juosta alasti hankeen huutaen hoosiannaa

Tämä ei varsinaisesti liity kirjoittamiseen. Tai no liittyy se sinänsä, että tämä sai minut kirjoittamaan tarinaa jossa rikotaan kaikkia normaaleiksi miellettyjä rajoja sekä stereotypioita, mutta muuten tämä ei suoranaisesti liity kirjoittamiseen. Halusin kuitenkin jakaa tämän tänne, koska kuten kaikki ovat varmasti huomanneet, uutta asiaa ilmestyy aika harvoin ja haluaisin pitää jonkinlaista postailua yllä.

Juttelin tässä viimeyönä yhden tuttavani kanssa. Puhuimme laidasta laitaan mitä päähän sattuikaan pälkähtämään, mutta sitten keskustelu kääntyi ns. vakavampaan suuntaan. Tai en osaa sanoa kuinka vakavaa se hänelle oli, kello oli kaksi yöllä ja molempia väsytti, mutta silti keskustelu jäi häiritsemään.

Jotenkin olimme siis päätyneet puhumaan siitä, mitä naisen kuuluu tehdä ja millainen hänen paikkansa suhteessa ja yleisesti on. Esimerkiksi kuuluuko nainen aina keittiöön vai saako hän olla perheen uranainen ja jättää lapset miehen niskoille.

Keskustelussa tuli ilmi, että hänen mielestään tietyt asiat jotka ovat miehisiä, eivät ns. kuulu naisille ollenkaan eivätkä he ”saa” tehdä niitä (esim. metsästys). Kieltoa ei suoranaisesti kuulunut, mutta kyseinen mielipide tuli varsin selvästi esille ja ”metsästyksestä” keskustellessa hän toisteli lausetta ’oi kuinka naisellista’. Okei. Jokaisella saa olla mielipide vaikka se ei olisikaan samanlainen kuin minun, enkä tästä suivaantunut. Liikuimme eteenpäin.

Totesin hänelle, että itse pidän metsästyksestä ja minusta on kiva rikkoa stereotypioita. Kuulemma ei ole. Pyysin perusteluja että miksei ole (vaikka mielipideasioista yleensä on vaikea perusteluja kasaan haalia) ja sain vastaukseksi kutakuinkin ’No ihan tyhmää rikkoa vaan jotta ois erikoinen’. Selitin sitten, että ei intoni metsästykseen johdu siitä, että haluaisin olla erikoinen. Tämä hänen tuntui olevan vaikea käsittää. No jatkettiin taas eteenpäin, kunnes tuli vastaan väite siitä, kuinka hän pitää itseään feministinä.

Tässä kohtaa revin hiuksia päästäni.

Olin hämmentynyt mielestäni ristiriitaisista väitteistä ja siksi pyysin häntä selventämään miten pitää itseään feministinä, ja silti uskoo että jotkut miehisiksi yleisesti mielletyt hommat eivät kuulu naisille ja siksi naisten ei kuuluisi niitä suorittaa (selvennykseksi, mielestäni tämä ei siis kuulu feministiseen käsitykseen maailmasta ja sen tasa-arvosta yms.). Tässä kohtaa taisi loppua argumentit (mikä vähän surettaa, sillä olisin vain halunnut kuulla perusteluja, en yrittänyt lytätä hänen mielipidettään) ja hän sanoi, että pitääkin itseään vain osittain feministinä. Myös argumentti siitä kuinka jotkut asiat eivät vain ole naisellisia toistui. Pyysin siis seuraavaksi selventämään mikä on naisellista.

Sain kuulla listan kaikesta mitä hän itse tekee. Tässä kohtaa minulle oli jo muodostunut pälvikalju.

Toki, jokaisella on omamielipide asioista ja oikeus niihin. Myös siitä mikä on naisellista, ja mikä kuuluu naisille ja mikä miehille, mutta kun jonkun omat mielipiteet menevät ristiin toistensa kanssa, en tiedä itkeäkö vai nauraa. Toki feministiksi on aika suhteellinen käsite, ja tyttö on varmasti sitten feministi muissa asioissa niin kuin sanoikin, niin silti keskustelu sai yöllä verenpaineen kohoamaan.

No tässä oli vuodatusta tästä ristiriitaisesta aiheesta. Ja koska blogi ei ole paikka vain sen kirjoittajien ajatusten julkaisuun, vaan teillä upeilla lukijoilla on mahdollisuus kommentoida, haluaisin kuulla teidän mielipiteitänne! Oletteko törmänneet siihen että joku puhuu itsensä ns. pussiin? Oletteko sitä mieltä, että nainen kuuluu keittiöön ja mies hoitaa raskaat hommat? Tai ihan vain kerrot millaisia tunteita kyseinen aihe herättää. Myös kirjoittajakollegoilta olisi mukava saada mielipiteitä!

Tämä keskustelu sai minut innostumaan rajojen rikkomisesta, ja päätinkin huomenna ostaa lemmikiksi kirahvin, muuttaa talon katolle asumaan telttaan, ostaa kesämökiksi iglun ja mennä töihin armeijaan avoimena homona. Ihan vaan rikkoakseni stereotypioita.

Polttomerkki

Lisää yöllistä inspiraatiota luvassa. Olisin halunnut laittaa otsikoksi cigarette burns, mutta koska en halua erikielistä otsikkoa kuin teksti, enkä saanut sitä käännettyä hyvin, niin tässä nyt on lyhyt tarina, Polttomerkki.
_______________________________________________________________
”Sä vielä kuolet tuohon myrkkyyn” hän sanoi usein, kun eksyin kohti pientä parvekettamme savukeaski kädessäni. Hiljainen ääni ja surulliset silmät, joita halusin totella.

Tiesin hyvin hänen kantansa polttamisestani. Yritin todella lopettaa, mutten onnistunut sitten millään. Purkat, lääkkeet, laastarit… Kaikki oli kokeiltu ja todettu rahan tuhlaukseksi. Hän ei ollut siitä moksiskaan, vaan kehui minua siitä kun yritin. Hänen hymynsä oli vastustamaton.

Hän osasi aina yllättää, osti kukkia ilman syytä, keksi yllätyksiä piristämään arkeamme ja oli aina tukenani. Silti minut yllätti täysin hänen tempauksensa talven kauneimpana päivänä.

”Anna mulle henkoset” hän totesi vaativasti, pieni pilke silmäkulmassaan. Katsoin tyttöäni tyrmistyneenä.

”Tupakkaa? Sinulle?” hän nyökytti päätään lumihiutaleiden leijaillessa hänen hiuksilleen ja naurahti pienesti.

”Anna nyt, joohan?” hän jatkoi. Katsoin vasta sytytettyä savukettani, ja sitten katsoin häntä; siro tyttö vakava ilme kasvoillaan, odottaen jotakin muutakin kuin bussia. Tajuamatta mitä tein ojensin hänelle varovasti savukkeen.

Jo tavasta miten hän piteli sitä, huomasi hänen olevan ensikertalainen. Vapisevin sormin ja epävarmoin liikkein, näin hänen kohottavan sitä kohti punertavia huuliaan ja vetävän tappavaa savua henkeensä. Hän alkoi yskiä rajusti ja kaduin heti, että menin antamaan sen hänelle.

”Oliko miellyttävä kokemus?” Kysyin leikkisästi, mutta oikeasti kiinnostuneena.

”No ei! Maistui juuri samalle kuin haiseekin.” hän mutisi katkerasti. ”Eli helvetin pahalle” Nauroimme molemmat ja hänen bussinsa saapui pysäkille päästäen sihahtavan äänen tulleessaan.

”Hei hei” hän sanoi hyvästiksi ja annoin suukon hänen otsalleen.

”Nähdään” Huikkasin hänen peräänsä, antaen katseeni levätä vielä hetken hänen kauniilla ruhollaan.

Jatkoni ystäväni luo ja vietimme mukavan päivän. Vielä illallakin kotiin matkatessani jaksoin ihastella, kuinka kaunis päivä olikaan ollut.
Nukahdin rauhalliseen uneen hymy huulillani.

Seuraavana päivänä sain puhelun. Minun oma tyttöni oli lähtenyt yksin taivaaseen.

”Sortuisin tupakkaan korkeintaan kuolinvuoteellani” hänen vuodentakaiset sanansa kaikuivat päässäni yrittäen päästä ulos, mutta turhaan.