Näin kirjoitat modernin runon

Tässä blogissa siis olisi tarkoitus käsitellä kirjoittamista noin yleensäkin näiden omien tuotostemme julkaisemisen lisäksi. Olenkin nyt päättänyt jakaa kanssanne erään tehtävän, jota noudattamalla pitäisi syntyä moderni runo. Jotkut luovan kirjoittamisen kurssilla saivat aikaan jopa oikeasti hienoja runoja tällä ohjeella. Minun pätkäni on lähinnä huvittava, mutta eihän kirjoittamisen tarvitse kovin vakavaa aina ollakaan. Kaivoin jopa esiin sen runon, jonka tuolla mainitsemallani kurssilla kirjoitin ja johon palataan postauksen lopussa (luovan kirjoittamisen kurssi on mielestäni yksi kaikkein parhaita lukion kursseja, olisipa niitä enemmänkin tarjolla!). Opettaja luki ohjeita luokalle, joten kirjoittaessani minulla ei ollut hajuakaan siitä, mitä tuleman pitää, älä siis sinäkään kurki ohjeita ennakkoon vaan kirjoita sitä mukaan, kun luet. Niin siitä tulee paljon hauskempaa. Seuraavana tulevat ohjeet, jotka on otettu hyvin inspiroivasta kirjasta Sininen kynä: Luovan kirjoittamisen opas (WSOY, tekijät: Johanna Karhumäki ja Sari Toivakka). Vähän lyhentelen.

a) Kirjoita paperin ylälaitaan kolme englanninkielistä sanaa.
b) Kirjoita ensimmäiseksi mieleesi tuleva substantiivi runosi ensimmäiseksi säkeeksi.
c) Kirjoita seuraavalle riville kaksi substantiiviasi kuvaavaa adjektiivia.
d) Kirjoita seuraavalle riville kolme verbiä, joita substantiivisi voisi tehdä.
e) Seuraavalle riville kirjoita lause, jossa valitsemasi substantiivi on subjektina ja jossa on yksi englanninkielisistä sanoista.
f) Kirjoita viidennelle riville jompikumpi käyttämättömistä englanninkielisistä sanoista ja jatkoksi samalla kirjaimella alkavaa suomenkielistä sanaa.
g) Kirjoita viimeiselle riville valitsemasi substantiivin vastakohta. (Tässä kohtaa oli eräillä kirjoittajilla pienoisia ongelmia. Toim.huom.)
h) Otsikoi runosi jäljelle jääneellä englanninkielisellä sanalla.

Ja nyt seuraa pienoinen hupipläjäys, kun esittelen oman hengentuotteeni, joka on syntynyt yllä olevalla ohjeella. Luontaista runoilijan vikaa minussa ei taida pahemmin olla. Tuohon "runoon" on hyvä lopettaa tämä postaus.

Sister

Lehti

Oranssi, keveä

Leijuu, putoaa, heiluu

Lehti tippuu puusta ja sen löytää cat

Autumn, aurinko, appelsiini

neulanen

Vanhempia runoja

Lääkkeet käteen ja ulos

yksi ulos toinen sisään
yksi ulos toinen sisään

me ollaan massaa
lääkärikin kirjoittaa reseptin lääkefirman kynällä

ja ne huutaa:
HULLUJA! 

-------------------------
 olisit mun
sitä toivoisin
rakastaa sulle sydämeni
tahtoisin
sylissäs sun hymyillen istuisin
ja kun sä katsot mua
siihen hetkeen uskoisin

Olisit mun
Vain sitä mä toivoisin

-------------------------------
Kaksi aurinkoa
Kaksi kuuta
Paljaat varpaat
Nauravat niityt

Itke rakas itke, nauretaan huomenna

--------------------------------
Halki pimeiden iltojen
Istuu tyhjyyttä yksinään

Halki öiden ja aamujen
Kulkee yksinäisyys sylissään

Halki päivän ja uudestaan
Pyytää maailmaa palaamaan



---------------------------------------

Laitoin nyt tosiaan vähän vanhempia runoja että on jotain odotettavaa. Mulla tosiaan on inspiraatio niin hukassa että en ole viimeaikoina kirjotellut oikeestaan mitään. Mutta lupaan yrittää, lukekaa nyt näitä sillä aikaa.

Maailma on kaunis

Miten kaunis onkaan maailma. Mummollani oli tapana ihastella maailman kauneutta ikkunan edessä istuen ja minä kuuntelin häntä viisivuotiaan innollani pyörien hänen jaloissaan kuin pikkuinen koira. Muistan hämärästi, että mummon koira kuoli vuotta tai paria aiemmin. Mutta minä olin parempi kuin koira, mummo sanoi kerran, tuhansia kertoja parempi kuin koira, vaikka se olikin ollut hyvä koira. Katsoa tapitti silmät kiiluen, kuten minullakin, aina kun sille puhui. Kyllä, se oli ehdottomasti ollut hyvä koira, mutta minä olin vielä parempi. Haukahdin pari kertaa lattialla kuin olisin halunnut lohduttaa mummoa tekeytymällä hänen pikku koirakseen.

Mummo osoitti sormellaan ikkunaa, joka olisi pitänyt pestä jo kauan sitten. Lasin pintaan heijastui pilvinen taivas ja minä odotin mummon kertovan, miksi hän piti sormeaan ojolla. Mitä jännittävää ulkona oli?

“Katsohan, kuinka kaunis on maailma”, hän sanoi ja minä katsoin pää kallellani näkemättä paikaltani muuta kuin hitaasti liikkuvia pilviriekaleita. Olivatko ne kauniita? Ilmeisesti. Huoneessa tuoksui kahvi, vaikka kahvia oli keitetty viimeksi monta tuntia sitten. Mummon luona tuoksui aina kahvilta ja minä pidin siitä, vaikka en itse juomaa suostunutkaan juomaan. Eikä minulle sitä olisi annettukaan, sillä olin liian pieni juomaan kahvia. Se oli aikuisille ja minulle oli omista marjoista keitettyä mehua, johon sain itse lisätä sokeria niin paljon kuin halusin, jolloin pienet, makeat kiteet narskuivat hampaissa. Mutta siellä, missä oli kahvia, oli myös pipareita ja pullaa ja niistä minä pidin. Mummolassa tuoksui aina niin hyvältä.

“Suomen kesä on sitten kaunis”, jutteli mummo, “Niin täynnä värejä. Millainen käsi ne onkaan mahtanut maalata? Nurmikko on niin vihreää, taivas on sininen ja pilvet valkoisia kuin kermavaahto. Puut huojuvat metsän reunassa. Ja sitten on vielä kukkia kaikissa maailman väreissä. Tuletkos sinä joskus istuttamaan mummon kanssa kukkia kukkapenkkiin?”

“Onko meillä kermavaahtoa?” minä kysyi.

“Ei nyt, mutta mummo tekee sinulle kermavaahtoa huomenna. Sitten mennään istuttamaan kukkia ja etsitään puutarhasta keijuja.”

“Onko puutarhassa keijuja?” minä innostuin. Keijuista minä pidin vielä enemmän kuin kermavaahdosta. “Mennään heti etsimään niitä!”

“Sinun pitää mennä ihan pian nukkumaan. Mitä sinun äitisi sanoo, jos minä annan sinun jahdata keijuja yökaudet?”

“Ei kerrota sille.”

Mummo nauroi. Hänen kasvojensa rypyt syvenivät aina, kun hän nauroi ja hän näytti ihan sadun iloiselta peikolta. Sellaiselta kiltiltä peikolta. Mummon nauru sai minut tuntemaan oloni lämpimäksi. Se kertoi, että maailmassa oli kaikki hyvin.

“Keijujenkin pitää saada nukkua”, mummo vastasi ilme vakavoituen, “Ne eivät pidä siitä, että niiden unia häiritään.”

Minua harmitti hieman, mutta nyökkäsin silti. Ei keijuja pitänyt kiusata, senhän jokainen tiesi. “Oletko sinä nähnyt keijuja?”

“Olen tietysti”, mummo sanoo, “Nehän asuvat minun puutarhassani. Ne ovat nättejä pikku otuksia. Viedään huomenna niillekin vähän kermavaahtoa, eikö vain?”

Minä nyökkäsin jälleen ja kuuntelin taloa. Mummon talo oli vaha ja siellä asui kotitonttuja. Minä jätin joskus yhdelle kirjelappusen - äiti kirjoitti sen vastusteltuaan ensin jostain syystä sellaista toimintaa - ja tonttu vastasi. Se sanoi, että minä olin kiltti tyttö. Ja minulla oli nätit saparot. Minä pidin siitä tontusta paljon.

Mummon talo narisi ja siellä oli ihanan sotkuista. Ei likaista, mutta tavaroita oli vain niin paljon, etteivät ne voineet olla täydellisessä järjestyksessä milloinkaan, eikä niiden tarvinnutkaan. Meillä kotona oli vain vähän tavaroita ja kaikki oli siististi paikoillaan, kaikkialla oli puhdasta. Mutta mummo ei suuttunut, jos jätinkin suklaisia sormenjälkiä seiniin. Mummon luona oli mukavaa ja me paistoimme yhdessä lettuja. Äidin mielestä mummon luona oli liian pölyistä ja minä saisin hammaspeikkoja niin paljosta makean syömisestä. Mutta minähän pesin hampaani, mummo sanoi, että se kyllä karkottaisi ilkeät hammaspeikot.

“Koska sinä mummo kuolet?” minä kysyin silmät surullisina. Äiti oli sanonut, että mummo kuolisi pian ja minun pitäisi ilmeisesti totutella ajatukseen, ettei häntä ole. Ei enää lainkaan. Ei mummoa. Minä en halunnut totutella siihen. Minä halusin, että mummo olisi minun kanssani, ei hän saisi mihinkään kadota.

“Enhän minä sitä voi tietää, kultaseni”, hän vastasi eikä nauranut lainkaan.

“Äiti sanoo, etten minä näe sinua enää koskaan, kun sinä mummo kuolet”, sopersin eikä itku ollut kaukana. Minä halusin paistaa mummoni kanssa lettuja aina! Kun minä olisin iso, minusta tulisi letunpaistaja ja mummo tekisi lettuja minun kanssani. Minä olin päättänyt niin ja niin täytyisi käydä.

“Ei sinun äitisi sitä tiedä, ei hän ymmärrä näitä asioita, kultaseni. Minusta tulee enkeli. Minä katselen sinua sitten pilven reunalta”, mummo lohduttelee, mutta ei se minua lohduta.

“Pilvet on liian ylhäällä. Minä en yletä sinne.”

“Sitten mummo tulee alas pilven päältä ja menee asumaan keijujen luo puutarhaan. Sinne sinä yletyt kyllä. Mummosta vain tulee enkeli ja enkeleillä on hyvä olla. Enkeleillä ei ole kipuja ja sinä tulet välillä tervehtimään minua ja keijuja puutarhaan, sovitaanko niin?”

Minä nyökkäsin ja kurotin pienet käteni mummon kaulaan. Takerruin häneen kuin takiainen enkä halunnut päästää irti ikinä. Mummo oli niin pehmeä ja lämmin ja minun on hyvä olla hänen sylissään. Hän oli pehmeä ja upottava kuin suo, rakastava ja ihana suo, johon minä halusin upota. Lohdullinen suo. Minä en halunnut ajatella kuolemaa.

Mutta jos mummo ei menisikään pilven päälle taivaaseen, ei se ehkä olisi niin paha juttu. Saisikohan mummo siivet, kun muuttuisi enkeliksi? Minä purskahdin itkuun, jolle ei ollut loppua, sillä kaikki, mitä minulle aiemmin on sanottu kuolemasta oli pelottavaa, kylmää ja mustaa, pahaa. Käsittämätöntä. Minä en halunnut kuolla, enkä halunnut, että mummokaan kuolee. Mutta nyt hänellä oli kipuja ja enkeleillä ei ollut. Voisiko enkeli paistaa lettuja? Minun täytyisi kysyä sitä joskus. Juuri nyt en halunnut puhua enää vähääkään kuolemasta. Kun loputon itkuni oli tauonnut, mummo työnsi minua hieman taaksepäin voidakseen katsella kyyneleisiä kasvojani. Hänen näytti olevan surku minua ja hetken hän keinutteli minua polvellaan, kuten hänellä toisinaan oli tapana.

“Tiedätkö mitä”, hän sanoi enkä minä tiennyt, “tehdään sinulle kermavaahtoa nyt heti. Jätetään keijuillekin vähän tuonne ikkunalle. Mummolla on mansikkahilloakin, sitä mistä sinä pidät. Ei kerrota äidille, että sinä söit namia ihan ennen nukkumaan menoa, hän pelkää liian paljon hammaspeikkoja.”

Niin mummo vatkasi minulle kermavaahtoa ja minä sotkin sekaan hilloa, söin herkkuni tahmaten koko naaman ja minulla oli taas hauskaa. Sinä yönä minä valvoin myöhään ja pakenin yön pimeyttä ja sen tuomaa pelkoa kuolemasta mummon viereen. Mitä jos en heräisi, kun olin kerran silmät sulkenut? Mitä jos mummo ei heräisi? Pian minä kuitenkin nukahdin ja seuraavana päivänä me etsimme keijuja mummon kanssa.

Mutta mummo muuttui enkeliksi aivan liian pian. Hän ehti juuri ja juuri nähdä, kuinka aloitin koulun. Olisin halunnut näyttää hänelle paljon asioita, joiden takia hän olisi saanut olla minusta ylpeä. Äidin satunnaisesta vastustuksesta huolimatta - äiti oli visusti järki-ihminen, sen käsitin nyt myöhemmin - minun piti viedä jokainen todistukseni ja parhaiten menneet kokeet mummon vanhan talon puutarhaan, sillä siellähän mummo oli luvannut minun mielikseni asua. Siellä keijujen kanssa kukkasten lomassa. Minua harmitti, kun en ollut muistanut kysyä, kuinka suuria enkelit olivat. En tiennyt, oliko hän ihmisen kokoinen vai sormenpäätä pienempi.

Minulle tuli myöhemminkin tavaksi käydä mummon talolla. Vaikka uskoni keijuihin ja kotitonttuihin karisikin iän myötä, halusin käydä katsomassa lapsuuteni onnellisimpien hetkien tapahtumapaikkaa. Uskoni enkeleihin halusin pitää, vaikka toisinaan epäilinkin, kuten kuka tahansa itseään etsivä nuori. Halusin uskoa mummon katselevan minun perääni.

Mummon taloa ei koskaan myyty, sillä kukapa sen olisi ostanut? Eikä kukaan sukulaisista halunnut muuttaa siihen. Se oli syrjässä ja jo mummon eläessä se oli rapistunut ja maali oli hilseillyt pois. Pikkuhiljaa hyvin hoidettu puutarha villiintyi ja minä ja kaikki muut annoimme sen tehdä niin. Rinnankorkuinen heinä valtasi pihan ja oikeastaan minä pidin siitä. Metsä alkoi tunkeutua pikkuhiljaa lähemmäs taloa ja syleili sitä kuten mummo oli syleillyt minua. Minä katselin tuota kaikkea, aidan lahoamista, omenapuiden sulautumista koivujen ja muiden puiden joukkoon, niiden joita mummo oli niin kovasti ihastellut.

Villiintyneessä autiotalon puutarhassa oli helpompi uskoa näkevänsä keijuja ja enkeleitä. Monet itkut minä itkin tuossa puutarhassa, jotta ei olisi tarvinnut itkeä muiden nähden. Mummo sai kyyneleeni nähdä, kuten aina. Ja toden totta, maailma oli kaunis.

----------------------------------

Alunperin tästä piti tulla ihan toisenlainen novelli. Jostain syystä siitä kuitenkin tuli tällainen ja itse ainakin olen tyytyväinen siihen. Tämä taitaa olla ainoa teksti, jota kirjoittaessa olen todella itkenyt - tiedä sitten välittyivätkö tunteet tekstiin asti - sillä tuo voisi olla juttutuokio, jota minulla ja omalla mummollani ei ollut, mutta olisi hyvin voinut. Tämä tarina on vahvasti sidoksissa omiin kokemuksiini. Oma mummoni oli minulle hyvin, hyvin läheinen. Hän asui oman kotitalomme toisessa kerroksessa, joten olimme paljon tekemisissäkin. Hän oli ehdottomasti ihanin mummo, joka on koskaan ollut. Hänellä oli kuitenkin sydänvika ja hän kuoli jouluna vuonna 2000, minun ollessani ensimmäisellä luokalla. Siitä on siis jo yli kymmenen vuotta ja silti minä itken ajatellessani häntä. Ehkä tämä tarina oli yritys purkaa pois ikävää ja surua, jotka ovat jääneet tiukasti kiinni ja jotka eivät ole löytäneet muuta tietä ulos.

Tuosta kuvasta sen verran, että minä en ole niitä, jotka aloituspostauksessa mainittiin "taitaviksi piirtäjiksi", mutta voinhan minäkin silti piirrellä. Kuva on piirretty hiilellä ja se on lähinnä mummoni muotokuvaa, mihin pääsen ulkomuistista ja näillä taidoillani. Eli ei kovinkaan näköinen. Blogit vain yleensä ovat kivempia, kun on kuviakin, joten siinä se on.

Sokeana hetkenä

Mulla oli helvetti kaikki. Just vaivalla hankittu työ pitkän työttömyyden jälkeen, katto pääni päällä, hurmurin maine ja taito pitää hauskaa. Juuri silloin mun kohtalon piti puuttua peliin. Ylläri, mikäpä koskaan vois mennä putkeen..

Istuin mun kantapaikan tiskillä ja siemailin kylmää olutta. Eka vapaa viikonloppu kolmeen viikkoon tuntui helvetin hyvältä ja mähän otin siitä kaiken irti, etsimällä seuraa yöksi. Tiesin etten ollut mitenkään valioliigan ylä-päässä, mutta kun puhuit sujuvasti ja osasit hymyillä, aina riitti tarjontaa. Enhän mä mikään järin nirsokaan ollut – jos sopivaa naista ei löytynyt, miehet olivat hyvää vaihtelua – mutta silti mulla oli varaa valita. Tsiigailinkin juuri tsiksejä lasini takaa hymyillen vähän, sillä vaikka kaikki naiset sillä hetkellä näyttivät tylsiltä harpuilta, ilta oli vasta nuori.

Mun viereen tupsahti oikein miellyttävän näköinen nuorukainen, kun mun tuoppi oli vielä puolillaan. Vaaleahkot, korville ulottuvat hiukset, sopivan ruskettunut iho ja hyvä luusto tekivät muhun välittömän vaikutuksen. Se hymyili kivasti ja näytti miettivän mitä tilaisi, kun päätin aloittaa keskustelun, tosiaan olihan siitä aikaa kun miehen olin sänkyyni kaatanut.

”Ei varmaan kannata tilata valkovenäläistä. Vannon, että se nainen joka joku aika sitten lervasi baaritiskille sotki myös nuo mixeri-kipot, vaikka tuo jäbä ei sitä huomannut.” Olin ihan tyytyväinen aloitukseeni sillä tosiaan en halunnut hänen saavan mitään epämiellyttäviä sattumia juomaansa ja sainpas ainakin hänen huomionsa. Hän hymyili kohteliaasti takaisin minulle.

”Ai juu, kiitos varoituksesta. Varmaan sama mimmi joka näytti tuossa ulkona olevan aika heikossa hapessa…” Hän viittoi baarimikon luokseen minun virnistäessäni ja tilasi ison oluen, siinä mies minun makuuni.

”Odotatsä jotakuta?” Hän kysyi siemaillessaan oluttaan.

”Ainahan mä odotan jotain, mutta just nyt en ketään erityistä.” vastasin leikittelevään sävyyn. Mieleni teki iskeä silmää perään, jotta hän tajuaisi vihjeeni, mutta saattoihan hän olla yksi niistä homo-fobikoista, jotka ottivat moiset eleet nokkiinsa ja kävelevät nyrpeinä karkuun, vaikka ei hän sellaiselta silmääni vaikuttanutkaan. Hän naurahti hieman vaivaantuneena mutta ryhdisti asentoaan, ikään kuin sen merkiksi ettei ollut ihan heti lähdössä, ehkä hän sittenkin tajusi hienovaraisen vihjeeni.

Vaikka kävin täällä usein, en ollut häntä ennen nähnyt, en ainakaan siinä kunnossa että kasvomuistini olisi vielä pelannut, joten päätin kysyä missä mentiin.

”Tää on kyllä tosi laimee heitto, mutta mä haluan tietää. Käyksä usein täällä?” Miehen ilme muuttui vähän mietteliääksi, ehkä hän punnitsi kertoisiko totuuden vai keksikö jotain nopeaa mistä ei saa keskustelua viritettyä.

”Muutin just alueelle, yks tuttu sano, että tää vois olla tsekkaamisen arvoinen paikka. Ei liian räkälä, muttei mikään teinien kallis mestakaan.” Nyökkäilin miehen puhuessa tietävästi ja nostin tuopin käsiini, kohta olisi aika tilata uusi.

”Joo tää on just sellanen passeli, aina löytää seuraa, jos sitä vain etsii.” jatkoin vihjailuani. En vieläkään uskaltanut olla liian suora, mutta ehkä muutaman kaljan jälkeen…

Siemailimme olutta rauhassa kuunnellen taustalla soivaa musiikkia, joka melkein hukkui hälinään, kun katseeni kiinnittyi meitä lähestyvään naiseen.

”Aika helvetin hyvän näköinen muij…” lauseeni jäi hienosti roikkumaan keskeneräisenä ilmaan, kun nainen painoi huulensa vierustoverini huulille, eikä hellittänyt ihan heti. Vasta heidän irrottautuessaan tajusin nostaa pudonneen leukani lattialta ja laittaa suuni asentoon, missä se normaalisti oli, rennosti raolleen. Järjestin kasvoilleni huvittuneen virneen ja enempää ajattelematta jatkoin keskustelua.

”Aijai tää on sun muijas vai?” äänestäni kuulsi läpi hiukkanen ivaa, mutta se ei eksynyt heidän korviinsa.

”Jooo…” mies vastasi hämillään hymyillen,

”Tää on Maria.” Maria hymyili minulle kauniisti ja taistelin, etten alkaisi kuolata. Hänen tummat hiuksensa ylsivät vyötäisille ja hymy oli flirttaileva mutta silti niin vilpitön. Käänsin katseeni salaman nopeasti hänen mieheensä, mutta sekään ei paljoa auttanut. Kuten olin todennut, hän oli helvetin hyvän näköinen mies. He olivat helvetin hyvän näköinen pari. He koituisivat kohtalokseni.

Jatkoin iltaa heidän seurassaan, kuolaten heitä vuorotellen. Ilta oli minulle pelkkää tuskaa mutta joku pakotti minut jäämään, en halunnut vaihtaa paikkaa. Vakuutin itselleni sen johtuvan siitä, että tiesin muiden paikkojen olevan yksinkertaisesti paskoja, mutta kuka tahansa, joka olisi avannut silmänsä, olisi nähnyt, että se ei paikasta johtunut. Minä pidin silmäni vain raollaan sinä iltana, juuri sopivasti, että näin heidät, mutten osannut tulkita mitään enempää.

Jossain vaiheessa kävi ilmi että miehen nimi oli Toni, siinä vaiheessa tajusin esitellä itsenikin.

”Pöde. Se ei siis ihan ristimänimi ole, mutta sillä mut tuntee joka toinen kaupungin asukki.” virnistin itsekseni lempinimelleni. Oliko tyhmempää edes kuultu? No sillä ei ollut niin väliä, sillä ainakin minut muistettiin, sitä paitsi, eihän nimi miestä pahentanut. Toni ja Maria vain hymyilivät satumaisesti minulle, vaikka ilkeämpi ihminen olisi varmasti nauranut, etenkin kun onnistuin jopa sönköttämään lauseissani, mikä ei ollut yhtään tavallista minulle.

Joimme kaljaa, puhuimme, nauroimme, jossain vaiheessa vaihdoimme numerot ja tiemme erkanivat. He eivät sanoneet minne menivät, mutta minä menin kotiini selvittämään päätäni. Ensimmäistä kertaa se ei ollut humalan jäljiltä sekaisin, ja pitkästä aikaa, menin kotiin baarireissun jälkeen aivan yksin.

_____________________________________________________________

Tämä on siis vähän pitempi kirjoittamanai novelli, jonka päätin julkaista osissa, jotta mielenkiinto pysyisi yllä :) Novellin nimi on vähän tönkkö, enkä vielä pitkän miettimisenkään jälkeen ole keksinyt mitään parempaa, joten menkööt.

edit: vihaan näköjään myös bloggerin kökköjä kappalejakoja...

Tinakenkäni on sulaa laavaa

“Mä lähden”, tyttö sanoi kosketusnäytölliseen kännykkäänsä tukahtuneella äänellä kuin pidättelisi kyyneleitä. Jokin osa hänen mielessään nautti tilanteen dramaattisuudesta.

“Mihin? Mitä sä nyt taas höpötät?” kysyi poika linjan toisessa päässä. Hän ei käsittänyt tytön sanojen tarkoitusta mutta tämän äänensävy huolestutti häntä.

“En kerro. Pois.”

“Älä nyt viitti. Mikä sulla on?”

“Sä et rakasta mua enää enkä mä kestä olla täällä. Mun pitää päästä pois. Nää on sitten hyvästit”, tyttö sanoi ja ensimmäinen kyynel ilmestyi kiiltämään silmäkulmaan valahtaen siitä alas poskelle ja aina leuan kärkeen saakka.

“Hei, totta kai mä rakastan sua”, poika vannoi puristava tunne rinnassaan, “Eikö me voitaisi nähdä jossain ja jutella…?”

“Mä oon jo tän puiston kohdalla täällä”, tyttö sanoi. Pojan sanat tuntuivat hyvältä, mutta voisiko hän luottaa tämän tunteisiin kaiken jälkeenkin? Olisiko se loppujen lopuksi sen arvoista? “Mä voin odotella täällä, vähän aikaa. Mut jos sä et oo täällä seitsemään mennessä, sä et nää mua enää koskaan.”

Tyttö sulki puhelimen tuntien itsensä hyvin yksinäiseksi. Hän olisi halunnut tälläkin hetkellä olla pojan kanssa ja tehdä jotakin suloista ja romanttista, mutta hän ei voinut enää vain sulkea silmiään kaikelta. Kaikelta, mikä osoitti, etteivät he kaksi olleetkaan niin täydellisesti luodut toisilleen kuin hän oli halunnut uskoa. Tyttö ei voisi elää näin lähellä poikaa enää eron jälkeen - ja erohan tästä tulisi - sillä se olisi ollut liian tuskallista ja hän olisi varmasti jälleen sortunut ja uskotellut itselleen, että heidän rakkautensa oli jotenkin erikoista. Tietysti se olisi vain typerää itsensä huijaamista.

Jos poika tulisi sovitun ajan sisällä, tyttö voisi antaa hänelle anteeksi ja lahjoittaa vielä yhden tilaisuuden - sen viimeisen. Se olisi ehdottomasti viimeinen. Jos hän edes tämän kerran tulisi ajoissa. Edes kerran tyttö olisi tälle tärkeämpi kuin muiden mielipiteet tai tietokonepelit tai mikä tahansa muu. Oliko hän niin tärkeä?

* * *

Poika laski luurin korvaltaan tytön katkaistua puhelun ja melkein juoksi eteiseen heittämään takin päälleen. Hänen pitäisi ehtiä kaupunkiin, eikä hänellä ollut paljoakaan aikaa. Hän oli juuri saanut ajokortin, mutta auto hänen täytyi lainata isältään. Poika etsi kuumeisesti avaimia laatikosta, jossa niitä yleensä pidettiin, mutta ei löytänyt hakemaansa. Kiroten hän etsi isänsä ja kysyi avaimia.

“Mihin sinä nyt olet menossa?” isä tiedusteli. Ihan kuin sillä olisi mitään puuttumista hänen menoihinsa.

“Tarvitsen vain, olis kiire”, poika sanoi kärsimättömänä. Äiti istui katsomassa televisiota huoneen laidalla eikä hänen kuultensa kannattanut puhua tyttöystävästä. Juttu oli vähän hankala eikä isäkään vaikuttanut olevan kaikkein ymmärtäväisimmällä tuulellaan.

Lopulta poika oli melkein epätoivoinen ja ehkä isä vihdoin suostui ymmärtämään sen. Keskivartalolihavuudesta kärsivä mies vääntäytyi ylös istumapaikaltaan ja haki autonavaimet takkinsa taskusta, johon ne olivat unohtuneet. Poika ehti tuskin lausua kiitosta kiirehtiessään ulos. Auton renkaat rahisivat hiekkaisella pihatiellä pojan painaessa kaasua.

Pojan mielessä pyöri tytön kanssa käyty puhelinkeskustelu eikä hän paljoa muuta voinutkaan ajatella. Hänen olisi selvästi pitänyt huomioida tyttöä paremmin, mutta eikö tämä nyt ollut vähän liioittelua? Ei tytön tarvitsisi mitään näin lopullista tehdä. Tyttö oli järjestänyt kohtauksia ennenkin, mutta nyt poika oli kuullut tämän äänestä, että tyttö oli tosissaan. Poika oli antanut aivan liikaa painoarvoa äitinsä mielipiteille, tyttö ei pitänyt salailusta yhtään, sen poika tiesi. Ja se syntymäpäivän unohtaminen… se oli ollut suunnaton virhe, mutta eihän sen takia tarvinnut uhata muuttaa muualle ja katkaista välit kokonaan. Poika ei halunnut menettää tyttöä, kyllä hän voisi ottaa opikseen ja kaikki kääntyisi parhain päin. Tyttö oli äkkipikainen, jääräpäinen ja toisinaan hänestä paistoivat draamakuningattaren elkeet, mutta ei poikakaan täydellinen ollut. Hän ei ollut valehdellut tytölle sanoessaan rakastavansa tätä.

Vilkaistessaan taustapeiliin poika huomasi poliisiauton vilkuttavan hänelle punaista valoa käskynä pysähtyä. Hetken pojan mielessä eli kuva siitä, kuinka hän painaisi kaasua ja ajaisi karkuun kuin hullu. Hän kuitenkin arveli, ettei siitä seuraisi mitään hyvää, joten hän ajoi tiensivuun. Kaikkein viimeisimmäksi hän halusi joutua pidätetyksi.

Poliisi ilmoitti hänen ajaneen ylinopeutta. Miksi juuri nyt niiden piti partioida juuri täällä? Poika pyysi sakkoa selittäen samalla, että hänellä oli kova kiire. Seuraavaksi häneltä vaadittiin ajokorttia ja kylmä aalto pyyhkäisi hänen lävitseen. Hän tarkisti vielä taskunsa kuin varmuuden vuoksi, mutta se ei muuttanut sitä tosiasiaa, että kukkaro ajokortti sisällään oli jäänyt hänen pöydälleen. Hän oli ollut aivan liian kiihdyksissä muistaakseen moista seikkaa. Poliisi lähti tarkistamaan tietokoneelta pojan kortin olemassaolon ja pojan teki mieli itkeä. Kello oli tasan seitsemän ja hän oli jumissa niin häviävän pienen matkan päässä tytöstä. Mitä jos hän nyt vain lähtisi menemään? Saisivatko ne hänet kiinni ennen puistoa?

Poika kuitenkin istui paikoillaan odottaen ja rummuttaen sormillaan rattia. Mitä hän tekisi, jos tyttö olisi lähtenyt? Suostuisikohan se vastaamaan puhelimeen? Uskoisiko se hänen selityksensä? Hän pelkäsi, että tyttö jääräpäisyydessään pitäisi uhkauksensa. Luoja miten hän pelkäsi. Se voisi hyvin tehdä juuri niin.

* * *

Kello kävi ja tuuli viileni hiljalleen samoin kuin tytön sisin. Tyttö vilkaisi kelloonsa tuhannennen kerran. Tasan seitsemän, ketään ei näkynyt hiljaisessa puistossa. Tai siis ketään, jolla olisi ollut tytölle merkitystä. Pian hänen olisi jätettävä puiso ettei bussi ehtisi lähteä ja jättää häntä tänne, sillä asemalle oli vielä jonkinmoinen matka. Missä poika viipyi, eikö hän tulisikaan? Eikö hän sitenkään välittänyt? Ehkä jokin vain viivästytti häntä ja hän oli jo kadunkulman päässä tytöstä. Tyttö nojasi vedettävän matkalaukkunsa kahvaan ja odotti. Laukussa oli hänen koko omaisuutensa, pääpiirteittäin, tai tärkein ainakin. Hän oli tarkoituksella jättänyt kaiken pojasta muistuttavan vanhempiensa kotiin. Hän ei oikeastaan halunnut lähteä, mutta lähdettävä hänen olisi, jos poika ei tulisi ja sanoisi rakastavansa häntä. Viisi yli seitsemän.

Tytön pitäisi lähteä, sillä niinhän hän oli uhannut ja uhkaus olisi pidettävä tai sillä ei olisi mitään merkitystä. Hän ei voisi vain olla kaiken sietävä heittopussi, jolle sai tehdä mielensä mukaan. Jos poika ei ilmestyisi tämän kerran ajoissa, tyttö ei merkitsisi hänelle niin paljoa, että tytön kannattaisi jäädä. Mutta ehkä poika olisi aivan minä hetkenä vain täällä. Puhelimessa hän oli kuulostanut niin pelästyneeltä ja niin… Tyttö halusi hänen tulevan ja suutelevan ja sanovan rakastavansa! Ehkä hän kohta tulisi. Ehkä… Olisi typerää lähteä paria minuuttia ennen kuin toinen saapuisi, eikö olisikin? Hän voisi odottaa vielä yhden, todella lyhyen hetken. Ihan vain pienen hetken vielä.

* * *

Ikuisuuden kuluttua poliisi palasi pojan auton viereen mukanaan sakkolappu ja saarna turvallisesta ajamisesta ja nuorten miesten onnettomuusriskistä. Poika kuunteli avuttomana loputtoman puheen läpi tietäen, että vastaväitteen vain pahentaisivat asiaa. Hän ei muistanut, milloin viimeksi olisi tuntenut itsensä yhtä avuttomaksi ja turhautuneeksi. Hän piti lähtiessään visusti huolen nopeudestaan, vaikka jalka olisikin halunnut painaa kaasupolkimen lattiaan asti. Kello oli jo auttamattomasti yli seitsemän! Voi herra isä, odottaisiko tyttö häntä vielä, ihan vain vähän kauemmin kuin oli sanonut? Olisiko jo liian myöhäistä? Mitä ihmettä hänen pitäisi tehdä? Taivas tiesi että hän olisi valmis tekemään mitä vain saadakseen tytön jäämään! Ei tämä vain voinut päättyä näin!

Poika jätti auton puiston laitaan unohtaen vetää käsijarrun päälle ja sännäten hiekkaiselle kävelytielle hyvin hoidettujen puiden alle. Pojasta tuntui, ettei tyttö ollut voinut vielä lähteä, että hänkin rakasti poikaa eikä voisi noin vain toteuttaa uhkaustaan. Ehkä hän ei ollut edes tosissaan aikonut lähteä vaan vain pelotteli. Missä tytön pitäisi olla? Puisto ei ollut kovin suuri ja aivan liian tehokkaasti se imi toiveikkuuden pojasta. Tyttö ei enää ollut täällä. Poika käveli puiden alla toivoen löytävänsä edes jonkin merkin siitä, että tyttö oli ylipäätään ollut puistossa. Jonkin pienen esineen, jonka hän voisi poimia mukaansa muistuttamaan tytöstä. Mutta hän ei löytänyt edes hiuspinniä. Tyttö oli poissa. Poika tiesi jo painaessaan “soita” -näppäintä, ettei tyttö vastaisi. Jonkin aikaa hän vain istui ruohikolla tuijottaen tyhjyyteen.

-----------------

Novellin otsikko johtuu siitä, että sain inspiraation tähän pätkään kuunnellessani radiosta soivaa Kaija Koon kappaletta Tinakenkätyttö. Erityisesti vaikutteita tuli kohdasta "Tule, tule siis ennen aamua / et täältä muuten enää löydä mua ..." vaikka kappaleessa ei ehkä aivan tämän novellin kaltaisesta tilanteesta lauletakaan. Joka tapauksessa se minussa aikaan halun kirjoittaa tällaisen tarinan ja tässä se on. Osuvampaa otsikkoa en keksinyt, joten tämä inspiraation lähteelle kunniaa antava otsake saa kelvata.

Mitä on kirjoitettu tähtiin?

Tähtiin kirjoitettu on blogi, jota kirjoittaa kourallinen eri-ikäisiä tyttöjä, vai pitäisikö sanoa nuoria naisia. Blogista tulee löytymään luovia tekstejä runoista novelleihin ja todennäköisesti myös kirjoittamisesta yleensäkin sekä luomisen tuskasta. Yleisesti ottaen kirjoittajat ovat jo perusluonteeltaan uteliaita kuulemaan mielipiteitä hengentuotteistaan, enkä usko tämän blogin tiimin tekevän suurtakaan poikkeusta tässä asiassa, joten kommenttilaatikkoa saa vapaasti kuluttaa.

Mukana on myös taitavia piirtäjiä, joten pelkäksi tekstiksi ei blogin sisältö ole jäämässä.