”Sammutatko valon?” Tapio pyytää hiljaa huoneen toiselta puolelta.
”Itsepäs jät
it päälle”, tuhahdan välinpitämättömästi. Osaisin kyllä nukkua valot päällä.
”Äiti peitteli mut jo…”, hän inahtaa tietäen, että hävisi tämän erän jo.
Ole kiltti hänelle, mietin. Hän ei tiedä kuinka väsynyt olet! Hän on vasta viisivuotias lapsi.
”Ihan sama”, tiuskaisen takaisin. Samassa kuulen kuinka peitto alkaa rapista pojan kaivautuessa ulos tiukasta kääreestä, jotta pääsisi sammuttamaan valot.
”Anna mä”, huokaan ja pomppaan nopeasti ylös vuoteesta harppoen valokatkaisimelle sammuttamaan valot.
”Kiitos.” Tapio niiskuttaa. Hymyilen itsekseni pimeässä ennen kuin pujottelen takaisin petiin.
”Mirja on taas myöhässä”, opettaja raakkuu, kun hiivin luokkaan.
”Nukuin pommiin”, vastaan kohauttaen olkapäitäni ja istuudun paikalleni.
”Jos ei jaksa herätä aamulla, täytyy mennä aiemmin nukkumaan”, opettaja toteaa ylimielisen pehmeällä äänellä. Näen taakse asti kuinka hänen toinen kulmansa on vienosti ja koholla ja haistan kalliin parfyymin.
Kunnioita häntä, hän on opettajasi, hoen itselleni.
”Menin ihan ajoissa nukkumaan”, totean nöyrästi. Hän kallistaa päätään katsoessaan minuun ja lausuu selvästi seuraavat sanansa:
”Ei riitä.”
Hän ei tiedä kuinka kovasti yrität, vakuutan mielessäni vääntäen kasvoilleni ilmeen, joka kaukaa katsottuna saattaisi muistuttaa hyvin rumaa hymyä.
”Millainen päivä oli?” äiti kysyy olohuoneesta, kun kävelen sisään.
”Paska”, totean kylmästi. Nyt ei vaan jaksa jutella.
”Toisitko äidille vähän kahvia? Tapiolla ois joku peli jota se haluis sun kanssa pelata…” hän vielä jatkaa.
”En mä jaksa nyt”, ilmoitan kärsivällisesti yrittäen kuulostaa edes hivenen ystävälliseltä, mutta sen sijaan suustani pääsee vain uupunut tuhahdus.
”Voisit säkin jotain tehdä, mä olen kans ollut töissä, tiskannut, laittanut ruokaa…”
Anna hänen olla. Hän ei tiedä kuinka suuren roskakasan läpi kahlaat, kuinka paljon sään pieksämät vaatteet painavat.
”Minähän teen!” kiljun kiikuttaessani hänelle kahvikuppia, ja samaan hengenvetoon jatkan: ”Tapio missä se hemmetin peli on?” vaimentaen sanojani juuri oikeassa kohdassa. Ei hänen tarvitse vielä oppia kirosanoja, mietin kun suuntaan kohti yhteistä huonettamme.
”Tule jo pois sieltä!” Tiina rääkyy vessan oven takana.
”Mun pitää päästä suihkuun peseen hiukset, Miika on jo kohta täällä!”Näen mielessäni Tiinan blondatun tukan ja meikatut kasvot. Jostain syystä isosikoni on kuin yö, jos minä olen päivä, tai ehkä sittenkin toisinpäin? En vastaa mitään, vaan toivon hänen lähtevän pois.
”Kuuletko pentu?” hän jatkaa kiljumista ja potkii ovea. ”Ajattelisit joskus muitakin!”
Et tiedäkään kuinka ajattelen, kukaan ei tiedä, kuiskaan sulkiessani peilikaapin. Vedän syvään henkeä, järjestän kasvoilleni rauhallisen ilmeen ja astun ulos.
Äitini peittelee Tapion hänen vielä selaillessaan Aku Ankkaa. Minä vaihdan omat lakanani puhtaisiin ja käperryn tuoksuvaan petiin odottamaan.
”Voisitko sä sammuttaa valon?” Tapio pyytää hiljaa.
”Toki”, vastaan empimättä ja nousen ripeästi etsien tieni valokatkaisimelle. ’Klik’ ja huone pimenee. Kävelen takaisin vuoteelleni ja istahdan reunalle. Hiljaa tartun patjan välissä olevaan pieneen kylmään esineeseen.
”Minä sammutin valon”, totean ja hymyilen viimeisen kerran maailmalle.
Hieno!
VastaaPoistaRakastin noita kohtia, missä kertoja puhuu itselleen. Hienosti luotu tunnelma, vähän ehkä arvasi, mitä kohti ollaan menossa (tai ehkä vähän kuin toivoi?) mut se ei haitannut hiukkaakaan. Pystyi helposti samaistumaan kertojaan. Upeeta!